Otsikossa on helpolta kuulostava kysymys, mutta loppujen lopuksi sitä tarkemmin ajatellessa ei vastaus olekkaan niin itsestään selvä todellisessa elämässä. Itse tiedostin olevani homoseksuaali jo peruskoulun yläasteella. Asia oli nuorelle pojalle tietysti vaikea ja aiheutti monenlaisia hämmentäviä tunteita. Asuin tuona aikana hyvin pienellä paikkakunnalla, eikä homoseksuaalisuus tuolloin ollut kovinkaan puhuttu aihe kotikunnassani. En toki nuorena osannut edes käsitellä asiaa laajemmin mielessäni vaan pyörittelin sitä enemmänkin konkreettisella tasolla. Saisinkohan turpaani jos kertoisin tuntemuksistani jollekin koulukaverilleni. En edes osannut kuvitella, että jonakin päivänä asuisin miehen kanssa yhdessä.  Tästä ajasta on tultu siis paljon eteenpäin ja nyt hieman alle kolmikymppisenä asiat ovat täysin eri tolalla.

Elämä ennen nykyistä parisuhdettani oli tunne tasolla hyvinkin ahdistava. Käytännössä elämä oli täydellistä, mutta se kaikista tärkein puuttui elämästäni - kumppani. Muistan lukuisia kertoja, kun mietin itsekseni sitä kuinka ihanaa olisi löytää kumppani ja rakentaa tämän kanssa yhteinen elämä pala palalta. Vaikka ajatus tuntui houkuttelevalta ymmärsin samaan hengen vetoon, että se olisi vain suuri haave. Toive joka ei koskaan tulisi toteutumaan. Minä ja jokun mies, normaali arki, yhteinen koti, rekisteröity parisuhde ja mitä vielä. Silkkaa ajan hukkaa koko haaveilu.

Uskollan arvella, että tälläkin hetkellä yksi jos toinenkin nuori mies pyörittelee mielessään samoja ajatuksia. Voisinko minäkin olla joku päivä onnellinen sellaisena kuin minä itse haluan. Uskoltaisinko avoimesti liikkua kaupungilla kumppanini kanssa ja käydä vaikka kaupassa tekemässä arkisesti ostokset yhdessä. Kuulostaa varmaan monelta hyvinkin naurettavalta ajatukselta, että haaveena on käydä marketissa oman kumppanin kanssa, mutta ikävä kyllä monelle homoseksuaalille tälläinenkin pieni haave voi olla todellinen ja hyvinkin monelle sellainen,  ettei sitä koskaan toteuta.  Ja miksi ei? Mikä estää liikkumasta kumppanin kanssa yhdessä julkisella paikalla. ASENTEET! Moni miettii sitä mitä jos sukulaiseni tai tuttavani tulevat kaupassa vastaan, miten esittelen vieressä seisovan komistukseni heille. Leimaudunko siltä seisomalta homoksi.  Liian moni tässä vaiheessa päätyy siihen, ettei liiku ulkona toisen kanssa avoimesti vaan elää ns. kaapissa niin homoutensa kuin parisuhteensakin kanssa. Ei tarvitse selittää eikä tarvitse kohdata sitä väheksyvää ja osaltaan halveksuvaa kohtelua minkä hyvin helposti osakseen saa. Ei toki voi yleistää, mutta liian usein meillä 2000-luvun Suomessa tilanne vielä on tämä. Kastijako siis elää ja hengittää edelleen, vaikka moni luulee sen kuolleen jo aikoja sitten hapen puutteeseen.

Itse olin ennen näiden toisten asenteiden vanki. En elänyt, koska en halunnut saada osakseni tätä asenne ryöppyä, vaan halusin olla muiden silmissä tavallinen nuori mies. Tavallinen olen omasta mielestäni kyllä edelleen vaikka elän osaltaan julkisesti mieheni kanssa, mutta mitenhän muut ajattelevat. Ajan kanssa olen päässyt irti tästä pelosta ja rohkaissut mieleni. Aste asteelta olen alkanut elämään sitä elämää mistä nuorena miehenä haaveilin. Tänä päivänä elän sitä täysillä, enkä vaihtaisi yhtään hetkeä pois.  

Näin ensimmäisen juttuni lopuksi haluankin hieman kertoa minkä vuoksi olen ylipäätään alkanut kirjoittamaan tätä blogia. Oma elämänihän on kunnossa miksi siis märehtiä asiasta enempää. Toivoisin, että kirjoitteluni poistaa näitä asenteita ja ennakkoluuloja - ihmiset oppisivat ajattelemaan avoimemmin. Olisi hienoa, että edes muutama ihminen huomaisi, että kahden miehen välinen parisuhde on yhtä kaunista, romantiikan täyteistä ja tavallista kuin muidenkin suhteet. Ei siinä ole mitään eroa, samalla tavalla mekin pohdimme aamupala pöydässä sitä, että mitä ostamme ruokakaupasta työpäivämme päätteeksi tai samalla tavalla mekin kinastelemme siivoamisesta kuin mikä pari tahansa. Toisekseen olisi hienoa jos joku minun kaltainen nuori mies joka nyt vielä pelkää ottaa ensimmäisen askeleen todelliseen elämään,  saisi kirjoittelustani rohkeutta pienin askelin lähteä kohti haavettaan. Huomaisi, että haaveen toteuttaminen ei pakosta ole täysin helppoa, mutta todellakin täysin toteutettavissa. Tällä tavalla keskuudessamme olisi jälleen monta monta vapaampaa ja hyvin voipaisempaa ihmistä, jotka voivat jälleen viedä eteenpäin omalta osaltaan hyvää. Jatkossa blogissani tulenkin siis käsittelemään arjen keskeltä nappaamiani ja havaitseviani asioita. Ihan niitä tavallisia juttuja mihin me törmäämme eläessämme yhdessä täällä pohjoisemmassa Suomessa.